Storhaugen-vuorella suksin epätoivoon

Huhtikuu 2017
"Varokaa, että ette skinnaile liian pitkälle päästessänne huipulle. Huipulla on lumilippa, joka pettää jos sen päälle hiihtää", "Tuo vuori on aika varmasti lumivyörytön, koska se on vain noin 25-asteinen mutta älkää menkö niin pitkälle, että lähdette vahingossa sen vieressä olevan vuoren päälle. Sinne kuoli kaksi sveitsiläistä lumivyöryssä viime vuonna", "onko teillä lumivyöryreput, piipparit ja sondit?", "jos menette tuonne, pitää lähteä todella aikaisin aamulla, koska jos aurinko pääsee sulattamaan rinnettä, lumivyöry on lähes varma!"... Kuuntelin ohjeita, joita vapaalaskun ammattilaiset, rakkaat naapurimme, hyvät ystävämme kertoivat ja olin aivan totaalisen kauhuissani. Kuvittelin itseni tukehtumassa lumivyöryyn tai tippumassa kohtalokkaasti vuorelta lumilipan romahtaessa. Ei auta se, että mieheni on kokenut entinen jääkiipeilijä ja myös laskenut vapaalaskua paljon. Pelko on minussa, koska en itse voi kontrolloida kaikkea ympärilläni tapahtuvaa.

Vapaalasku on laskettelua hoidettujen rinteiden ulkopuolella. Vapaalaskua sanotaan myös mm. randohiihdoksi, randoiluksi ja randonnéeksi. Suomessa hyviä vapaalaskupaikkoja on kuulemieni juttujen perusteella Pyhällä, Pallaksella ja Kilpisjärvellä. Minulle kaikki lumeen, vuoriin ja suksiin liittyvät jutut ovat uusia mutta koska rakastan vuoria ja niitä maisemia mitä ne tarjoavat, olen peloistani huolimatta päättänyt oppia lukemaan lunta ja laskemaan offareita eli rinteiden ulkopuolella.

Skinnailu tarkoittaa sitä, että suksilla mennään ylöspäin pohjissa olevien nousukarvojen avulla. Nousukarva kiinnittyy suksen kärkeen metallilenkillä ja pysyy suksea vasten jatkuvakäyttöisellä liimalla. Niillä pääsee lipsumatta nousemaan jyrkkääkin rinnettä suoraan ylös. Lumivyöryreppu on ilmapussi, joka laukaistaan jouduttua lumivyöryyn. Se auttaa pysymään lumen päällä. Piippari on laite, jonka avulla paikallistetaan lumen alle jäänyt henkilö ja sondi on kokoontaitettava sauva, jolla etsitään lumivyöryn alle jäänyttä ihmistä. Näillä tiedoilla oli hyvä mieli lähteä oikein rentouttavalle viikonloppulomalle... meillähän ei ollut näitä lumiturvallisuusvälineitä!

Pääsimme aika myöhään matkaan Leviltä perjantaina joten parkkeerasimme jo Kilpisjärvelle yöpymään. Aamulla jatkoimme Skibotniin ja sieltä Nordmannvikiin. Menimme tapaamaan ystävämme ystävää, naista joka tunsi paikalliset vuoret kuin omat taskunsa. Valitsimme Storhaugen-nimisen suhteellisen loivan vuoren (1142mpy). Vuori on lähes 100% varmasti lumivyöryvapaa ja kaikin puolin helppo ensilaskettava. Saimme loistavat vinkit uudelta ystävältämme ja vieläpä täytimme vesikanisterimme hänen luonaan ja lähdimme jatkamaan kohteeseemme.

Oli aivan ihana ja aurinkoinen ilma, kun parkkeerasimme automme hautausmaan viereen ja lähdimme skinnailemaan Storhaugenia ylöspäin kahdestaan. Yritin olla hurmaava ja vitsikäs mutta en voinut estää itseäni ajattelemasta auton vieressä olevaa hautausmaata ja niitä tapoja miten sinne ehkä tulen päätymään.  Romantisoin hiukan miltä näytän kun minut joskus kymmenien vuosien päästä löydetään lumihangesta jäätyneenä ja hyvin säilyneenä ja sitten sulatetaan ja olen yhä nuori ja kaunis, kun ikätoverini jo kulkevat rollaattoreilla... Niin. Tämän mielikuvituksen ja huumorintajuni kanssa elän joka päivä.

Skinnailu on aivan ihanaa. Ylös päin mennessä sen tietää, että palkinto odottaa huipulla. Palkinto on minulle sekä se näköala, että se onnistumisen tunne omasta elämäntyylistäni. Tajuan, että olen itse vaikuttanut siihen, että olen saanut vuoret elämääni. En tiennyt, että nauttisin skinnailusta, koska olen ollut kesävaeltaja, tai ainakin lumeton vaeltaja. Olen nauttinut maasta jalkojeni alla ja painavasta rinkasta selässäni. Ajattelin, että sukset ja monot tuntuisivat liian painavilta jaloissani mutta ei. Tuleva palkinto paikkaa senkin. Toiseksi minua palkitsee se, että olen ylipäänsä viitsinyt lähteä kiipeämään vuorta ylös. Kauniit näköalathan näkee usein jo tieltä. Entisenä motoristina tiedän, että tietynlaiset näköalat näkee jo ajaessaankin. Ei tarvitse edes pysähtyä, tulee pian kuuma jos auringon porottaessa pitää jatkuvasti pysähdellä. Tai autosta katsellessa voi varmistua siitä, että ei varmasti jää sateen kouriin tai katkaise nilkkaansa mennessään katsomaan tarkemmin. Todellakin, voi valita katsooko lasin tai visiirin läpi vai lähteekö oikeasti tuntemaan ja kokemaan, seikkailemaan.

Sukset: K2 TalkBack 88 Damen 15/16

Siteet: DYNAFIT TLT Speed Turn inkl. Fangriemen Tourenskibindung

Kun kiipesimme ylöspäin, vilkaisin muutaman kerran selkäni taakse ja näin vain reunan, joka loppuu. Sanoin miehelleni, että en ehkä uskalla laskea täältä alas. Mieheni sanoi vain, että ei siinä ole mitään sen kummempaa, kuin Levilläkään ja että hyvin se menee. Purin huulta ja ajattelin, että se Levin laskeminen vasta hyvin menikin, varsinkin kun kannoin niitä suksia olkapäälläni yhden alastulon. Levillä on korkeimmassa kohdassa korkeutta 530 meren pinnan yläpuolella ja me olimme menossa 1142 mpy vuorelle. Rauhottelin itseäni ja puskin ylöspäin kuin härkä. Minulla on hyvä kunto, koska juoksen ja pyöräilen, ja nousut on aina olleet aika kivuttomia. Paitsi nyt. Kun istuin vuoren rinteellä kivelle ja katsoin oikeasti alaspäin, menin paniikkiin. Aivan väkisin itku pyrki kurkkuuni ja kyyneleet valuen sanoin miehelleni, että en jaksa enää kiivetä ylemmäksi. Totuus oli, että en uskaltanut liikkua mihinkään. Mieleeni tulvi kaikki varoitukset lumilipoista ja lumivyöryistä.

Olimme jo aika lähellä huippua ja minä kuvittelin meidät tyhjän päälle sinne lumilipalle. Sydän hakkasi kun pidin kynsin hampain kiinni kivestä jonka päällä istuin. Ajattelin, että tuo kivi on minun ainut turvani. Istuimme siinä vielä hetken ja sovimme, että otamme nousukarvat pois ja lähdemme laskettelemaan alaspäin. Otin karvat pois ja minusta tuntui, että jos otan askeleenkaan, lähden liukumaan alas vuorelta sivulle päin ja putoan vapaapudotusta tuhat metriä suoraan kivikkoon ja kuolen heti. Tsemppasin itseäni ja mieheni tsemppasi minua mutta kun yritin irrottautua kivestä, tuntui kuin kivi olisi liimattu käteeni. En saanut itseäni liikkeelle.

Olin aivan totaalisesti saanut itseni pelon ja kauhun valtaan. Mieheni kurvaili ympärilläni suksillaan ja yritti näyttää miten pääsen vauhtiin. Ainut tapa jolla pääsin liikkeelle oli auraten. Aurasin reidet täristen ja puristin sauvoja rystyset valkoisena. Välillä lysähdin makuulleni levähtämään. Nousin taas ja yritin lähteä laskemaan mutta pelko ei antanut minun laittaa jalkoja vierekkäin vaan pakotti minut auraamaan. Itkeskelin häpeästä, pelosta ja kivusta. Häpesin, koska olin yleensä tottunut olemaan kaikessa vähintään ihan hyvä ja toisinaan myös erittäin hyvä. Olin löytänyt asian mitä sekä jännitän että en osaa tehdä. Niitä asioita ei ole tullut vastaan kovin usein. Aurasin niin pitkälle alas vuoren rinnettä, että oli jo melkein tasaista. Reiteni huusivat kivusta ja kyyneleet ja räkä oli kastellut kaulukseni mutta en joutunut lumivyöryyn, en tippunut lumilipan mukana ja olin maalla turvassa ennen pimeää.

Luottamukseni ihmisiin on joskus samanlainen, kuin luottamukseni näihin talvisiin vuoriin, mutta olen päättänyt opetella laskettelemaan. Aion intohimoisesti näyttää, että minä luotan.

Seuraavana aamuna lähdimme ajamaan Altan ja Kautokeinon kautta kotiin päin. Matkalla ihan maantien vieressä näimme kivan tunturin nimeltä Kvaenangsfjellet. Sen vierelle oli parkkeerattu muutama auto ja niitä näytti tulevan siihen koko ajan lisää. Norjalaisia perheitä tuli viettämään sunnuntaita tunturiin. Pienten lasten kanssa he hiihtelivät mäen ylös ja katosivat jonnekin toiselle puolelle tunturia. Tuntui epätodelliselta, että jotkut oikeasti elävät vuoristossa jäämeren rannalla ja tulevat ulkoilemaan siihen takapihalleen vuorille ja tuntureille.

Me katsoimme toisiamme ja ilman muuta lähdimme mekin tuonne kauniille kukkulalle upeaan säähän. Meidän kanssa lähti yhtä aikaa kiipeämään norjalainen noin 60-vuotias mies lumilauta selässä. Hän sanoi tulleensa parin kilometrin päästä kotoaan kokeilemaan lumilautaa ensimmäistä kertaa.

Aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja meillä oli aivan täydellinen päivä. Joku harjoitteli lautailua ja minä harjottelin suksia. Laskettelin alas onnellisena kuin pieni lapsonen.