Sompion luonnonpuiston Pyhä-Nattanen ja Inari

Me muutimme Lappiin, jotta pääsemme aina halutessamme ovesta ulos luontoon, näemme ne paikat, mistä myyttiset tarinat alkavat, oppisimme enemmän luonnosta ja sen sykkeestä sekä siksi, että yhteys äiti maahan pysyisi vahvana, maadoittaisi ja tasapainottaisi meitä. Lapissa asumisessa on vaarana kuitenkin tietynlainen etääntyminen ja eräänlainen erakoituminen. Esimerkiksi mainitsen mitä työkaverini kertoi. Hän oli käynyt kesälomallaan Helsingissä ja matkustanut raitiovaunulla. Viimeksi hän oli ollut ratikassa joskus teininä ja nyt oli kovasti yllättynyt, että lipun sai ostettua kännykällä. Minulla on tapana sanoa, että Levillä kaikki on lähellä. Kuitenkin kaupunkiin täältä on pitkä matka ja mitä kauempana olen kaupungeista, sitä syvemmälle erämaahan kaipaan. Minä olen kokenut elämässäni usein yksinäisyyttä ja ahdistusta ollessani ihmisten keskellä mutta erämaassa olen yhtä luonnon kanssa.

Nattaset tarkoittaa saamen kielellä nuoren naisen rintoja ja kuuden tunturin rykelmä on saanut nimensä sen takia miltä niiden siluetti näyttää - se ei kuitenkaan ollut ainoa syy miksi kiipesimme Pyhä-Nattaselle. Syitä ja inspiraatio eri retkille löytyy milloin mistäkin: instagramista, televisiosta, ystävien seikkailutarinoista, blogeista tai vaikka vain googlatessa Lappia. Nattaset halusimme "to explore" -listallemme katsottuamme Metsien Kätkemä -ohjelmasarjaa. Jaksot ovat vieläkin nähtävillä Yle Areenassa. Ohjelmassa Reetta Ranta ja Antti Huttunen esittelevät Suomen kauneimpia luontokohteita. Reetta Ranta on aivan ihastuttava juontaja. Hän on taiteen maisteri ja tuottaja-tarinankertoja, sekä harrastaa mytologiaa. Antti Huttunen sen sijaan on tv-tuottaja, tietokirjailija ja media-alan yrittäjä. Hän on perustanut Retkipaikka-blogin, josta mekin usein etsimme vinkkejä suunnitellessamme retkiä. Nattasista tämä kaksikko teki erittäin mielenkiintoisen esitelmän ja me halusimme nähdä sen omin silmin.

Leviltä Sompion luonnonpuistoon, missä Nattaset sijaitsevat, on matkaa noin 200 km eli vajaat kolme tuntia. Päätimme matkalle lähtemisestä vasta torstai-iltana joten sovimme, että lähtisimme aikaisin lauantaina vasta, koska kohde on niin lähellä. Pakkasimme rinkat valmiiksi ja tarkoitus oli mennä teltalla ylös Pyhä-Nattaselle yöpymään. Olimme myyneet meidän painavan Hillebergimme ja halusimme testata uutta Black Diamond Eldoradoamme. Meitä kiehtoi suuresti se, että Pyhä-Nattanen on aikoinaan ollut saamelaisten uhripaikka. Uskoimme kokevamme jotain valtavan voimaannuttavaa, tai ehkä olimmekin vailla jotain pelottavaa tai taianomaista yömme aikana...

Perjantai-iltana kotona hoksasimme, että olemme menossa luonnonpuistoon. Eihän luonnonpuistoissa saa telttailla! Voi harmitus! Luonnonpuistot ovat luonnonsuojelualueita ja niissä ei saa poiketa reitiltä mihinkään. Luonnonpuistoista vain Kevon luonnonpuistossa saa leiriytyä - vain leiriytymiselle osoitetulla paikalla.

Vuotson keskustasta on kyltti Sompion luonnonpuistoon, josta alkaa 15km pitkä hiekkatie. Hiekkatie oli aivan älyttömän huonokuntoinen, täynnä kuoppia! Tiellä oli kuitenkin suhteellisen paljon liikennettä. Jopa asuntoautoja ja -vaunuja. Köröttelimme hissukseen tavaroiden kolistessa takaosassa.

Pyhä-Nattaselle menee yht. 7km rengasreitti, jossa vaihtoehtoina on toista kautta ylös 5km ja toista 2km. Me valitsimme lyhyemmän reitin ylös ja ajattelimme, että tulemme pidemmän reitin alas. Kaksi kilometriä oli lyhyt ja helppo matka, ja se myös tuntui siltä. Ei ollut jyrkkää eikä hankalaa maastoa. Ylhäällä Pyhä-Nattasella oli hienoa. Maisema oli sumuiseen ilmaan nähden hieno, Nattaset olivat hienot ja huipulla oli hienon näköisiä tooreja eli kivikasoja, jotka ovat jääneet jäljelle rapakallion kuluttua pois.

Tällä kertaa olin lähtenyt matkaan odotusten kera. Luulin, että sisälläni alkaisi väreillä, tai henkeni salpautuisi, haukkoisin happea kauneuden avautuessa ja energian virratessa minuun. Mutta mitään ei tapahtunut. Toki olimme vähän harmissamme siitä, että emme voineetkaan jäädä telttailemaan ja sen lisäksi ilmakin oli aika tylsä ja ruskasta huolimatta tuntui värittömältä. Silti olin pettynyt siitä, että en kokenut niitä tunteita mitä aina aiemmin. Olinko tullut kyyniseksi? Eikö mikään koskaan riitä? Luonto-addiktiko tässä etsii entistä suurempaa annostaan? Vai onko tämä vain Nattasten tapa sanoa, että nyt ei ollut oikea aika vierailulle?

Huipulla on myös pieni palovartijan tupa. Yleensä kaikki tuvat ovat olleet minusta todella hienoja ja jännittäviä tai söpöjä mutta tätä kohtaan en tuntenut mitään erityistä. Menimme mökkiin keittelemään kahvia. Veden kiehuessa huomasimme, että meillä ei ollut kuppeja mukana. Jollain tavalla nyt ei mennyt kaikki yhtä romanttisesti, kuin yleensä aiemmin. Voin rehellisesti sanoa, että otti päästä ihan tajuttomasti! Lähdimme vielä ulos hyppelemään toorien päälle ja yritimme ottaa kuvia. Syksyn tultua ja kaamoksen lähestyessä on käynyt muutaman kerran mielessä, että olisihan se hauskaa jos olisi oikea, valovoimainen järjestelmäkamera. Muutaman harmaan kuvan jälkeen lähdimme autolle - lyhintä tietä.

Plan B oli, että jäisimme teltalla yöksi Sompiojärvelle. Sompiojärvi oli yksi järvistä, joka jäi Lokan tekojärven alle. Lokan tekojärveä alettiin täyttämään 1960-luvun lopulla vesivoimalan käyttöön, jolloin noin 600 ihmistä joutui muuttamaan pois kotoaan. Järven rannalla oli kiva kota, hieno vanha venelaituri ja lintutorni mutta se ei tuntunut meidän paikaltamme. Päätimme lähteä Saariselälle!

Muistin edelliseltä Saariselän reissulta erään päivätuvan, jossa emme sillä reissulla käyneet. Tuvan nimi on Karvaselän Kummituskämppä. Sinne siis! Oli jo pimeää kun olimme perillä kämpän pihassa. Portailla näkyi tupakan tulipää. Mies, joka oli kuukauden vaeltanut yksin koiriensa kanssa lapissa, oli ns. vallannut kummituskämpän. Kämppä oli pieni ja suloinen, ei ollenkaan kummitusmainen. Istuimme hetken porisemassa miehen kanssa ja lähdimme kuitenkin vielä kurkistamaan vieressä olevaan kotaan. Kota oli juuri meille sopiva makkaranpaistotupa. Istuimme nuotiolla nauttien liekkien lämmöstä ja söimme päivällisemme. Yöksi kömmimme tuttuun tapaamme omaan Volgswagen Transporteriimme syvälle makuupusseihimme.

Aamulla hurautimme Inaria kohti. Matkalla kävimme suloisessa Karhunpesä-kahvilassa munkkikahvilla ja ihmettelimme hienoja matkamuistoja jälleen kerran. Olen kuullut, että saamelaiset eivät tykkää siitä, että turistit käyttävät heidän asujaan muistuttavia vaatteita tai myssyjä. Ymmärrän sen hyvin mutta minusta ne ovat maailman kauneimpia myssyjä! Jos saisin luvan, käyttäisin vain sellaista päähinettä aina.

Kahvilasta lähdettyämme seurasin matkaamme retkikartta-sivulta. Googlemaps tai mikään navigaattori ei pysty kertomaan mitä tien varrella on. Retkikartasta näkee aina jos on jokin "nähtävyys" tai "kota" tms. Pysähtelimme melkein 10 km välein mitä hienommille paikoille ja löysimme mm. aivan valtavan upean hiekkarannan! Siellä istuskelimme rannalla ja heittelimme kiviä järveen. Lappi ja hiekkaranta! Sain tälläkin reissulla kokea sen, että pala nousee kurkkuun ja kiitollisuus kuohuu sydämestä ensin koko rintaan, yläkroppaan, koko kehoon ja sitten kaikkialle ympärille. Kiitos Lappi ja kiitos ihmiset, jotka olette mahdollistaneet sen, että me saamme asua täällä! <3

Kotiin päästyämme aloimme heti suunnitella seuraavaa reissua: Utsjoki ja Tenojoki, Lemmenjoen kansallispuisto vai Halti...? Mikä tahansa on määränpäämme, me pystytämme telttamme johonkin upeaan paikkaan!