Lyngenin Lyngstuva-majakalla ilta-auringossa

Huhtikuu 2017
Yksi maailman kauneimmista paikoista, satumaa maailman reunalla, on Norjan Lyngen. Talvella paikka on kuin enkelin jäätynyt kyynel itkujen meressä. Jollain tavalla tuo paikka tuntuu särkyvältä, tai tunnenko minä itseni särkyväksi niiden suurten huippujen juurella? Toisaalta lumihuiput näyttävät jääkuninkaallisten linnoitukselta. Toinen toistaan kauniimpia ja korkeampia jäätorneja. Paikka herättää minussa kunnioitusta ja jonkinlaista pelkoa. Mikään valokuva ei kerro paikasta mitään. Siellä pitää käydä.

Lumen ja jään peittämät vuoret ovat minulle aika vieraita. Olen käynyt vuorilla laskettelemassa kaksi kertaa vuosina 2002-2004 asuessani Amerikassa mutta en millään tavalla tunne talvisen vuoren käyttäytymistä. Ei kesäisetkään vuoret minulle varsinaisesti tuttuja ole, vaikka olen ajellut moottoripyörällä Pohjois-Norjassa ja Lofooteilla ja käynyt Himalajan lähettyvillä mutta luotan kiveen kuin vuoreen ja vuoreen kuin kiveen. Kesäinen vuori tai tunturi ei vedä lumivyörynä mattoa altani. 

Leviltä Lyngseidetin keskustaan ajaa noin viidessä tunnissa. Kun ajoimme Lyngeniä kohti ensimmäistä kertaa tuolloin huhtikuun lopussa, olin aivan liikuttuneessa tilassa oikeastaan jo Kilpisjärveltä saakka. Viime kesänä kävin kuuden päivän vaellusreissun ystäväni kanssa Kilpisjärveltä Bárrás-vuorelle ja Pältsalle, ja tuolloin alueesta tuli minulle erittäin tärkeä ja menetin sydämeni Lapille. Oli ihanaa nähdä Saana-tunturi pitkästä aikaa, ja Bárráksen näkeminen kaukana horisontissa tuntui maagiselta, hiukan uhkaavaltakin ja toi mieleen hienoja muistoja upeasta reissusta. Tuolla reissulla kävin myös Skibotnissa mutta sankan sumun takia en käsittänyt mikä paratiisi siellä vastarannalla on.

Hetken matkaa ajettuamme Norjan puolta, näimme yhtäkkiä pellolla kaksi hirveä. Hirvet näyttivät epätodellisen suurilta ja hienoilta. Olin varma, että ne jollain tavalla vahtivat meitä ja varmistivat, että meillä oli kaikki hyvin. Voisiko todellakin kaikki olla nyt hyvin? Saisiko sitä nyt vain luottaa elämän siipiin?

Nähdessäni Lyngenin kristallisen vuorijonon nousevan jäämerestä ensimmäistä kertaa elämässäni, totesin mielessäni, että olin tullut sinne mistä olin unelmoinut jollain tavalla aina. Parkkeerasimme auton levähdyspaikalle, noin 70 km ennen Lyngseidetiä, josta kävelimme rannalle katsomaan auringonlaskua. Keräsin simpukoita ja leipäkiviä ja itkeskelin sitä kauneutta vähän aikaa huppuni suojissa salaa. Tuo paikka tuntui jossain niin syvällä minussa, että kuvittelin minun jollain tavalla kuuluvan sinne. Nukuimme auton takana lattialla tavaroidemme keskellä sikeät unet makuupusseissamme.  

Aamulla en meinannut uskoa silmiä avatessani pakettiauton oven. Olin keskellä lumiparatiisia! Edessä oli meri ja ympärillä mahtavat vuoret. Meri on ollut minulle aina tärkeä paikka. Äidin puolen suvulla on mökki Himangalla saaressa ja se saari on nähnyt kaiken. Me olemme vuorotellen siellä käyneet nauramassa sekä itkemässä, ja meri on kantanut läpi kaikkien suurtenkin surujen.

Kaasukeitinkahvien jälkeen lähdimme ajamaan Lyngseidetin keskustaa kohti. Sama mihin katsoi, näkyi niin upeita maisemia, että hengittäminen oli vaikeaa. Lyngen on vapaalaskijoiden mekka ja Lyngseidetin keskustassa sen huomaa, kun ihmiset kävelevät siellä monot jalassa. Keskustan talot näyttivät suloisilta taustalla olevia vuoria vasten. Kävimme turisti infosta ostamassa kartan ja kyselimme suosituksia mihin kannattaisi mennä nyt kun ei ollut suksia mukana. Meille kerrottiin, että Pohjoiskärjessä on kaunis majakka ja sehän meihin meren rakastajiin kolahti.

Pieni mutkainen tie kesti ikuisuuden kun ajelimme niemen Pohjoisimpaan kärkeen saakka. Sinänsä ei mikään ihme, että aikaa kului, koska koko ajan pysähdyimme ottamaan kuvia toinen toistaan kauniimmista vuorista ja maisemista. Tulimme viimein tuntien kuluttua parkkipaikalle, mistä olisi tarkoitus jatkaa matkaa jalkaisin. Matka majakalle kävellen taisi olla noin pari kilometriä. Otimme mukaan yöpymistarvikkeet ja lähdimme matkaan. Lunta oli vielä aika paljon reitillä ja hyvin merkatun reitin merkit eivät olleet näkyvissä. Näimme kuitenkin lopulta korkealta kielekkeeltä pikkuruisen majakan ja mökin kaukana alhaalla ja jatkoimme perille saakka.

Pikkuruinen majakka ja mökki kuvan vasemmassa alakulmassa kaukana alhaalla

Majakan mökissä söimme eväät ja laitoimme makuupaikan valmiiksi. Koko loppuillan istuskelimme ulkona tuijottelemassa auringonlaskua ja katselimme ohi ajavien risteilyalusten rauhallista ja määrätietoista matkaamista. Horisontissa oli lumisia saaria, jotka kuvittelin jäävuoriksi. En osaa sanoin kuvailla sitä tunnetta mitä tunnen jäätä kohtaan. Ainoa sopiva sana on pelko. Jäävuorten takana näkyi loputon jäämeri, iankaikkisuus, ja ilmassa tuoksui meri ja jää. Olin jälleen valtavan liikuttunut ja jotenkin onnesta aivan soikeana.  En ollut ehkä koskaan aiemmin elämässäni tuntenut mitään vastaavaa.

Nukuimme pienen mökin lattialla lämpimästi ja aamulla eväsleipien jälkeen lähdimme tarpomaan autolle keittelemään kahvia. Tänä vuonna minulla ei ole lomaa joten tämäkin reissu oli vain parin päivän mittainen.

Majakalle palaamme ehdottomasti vielä uudestaan!

"Ajattelen sinua

haluan lentää tunturille

aamun majaan.

Pilvet huippujasi hipovat

purot rinteilläsi pulppuavat,

pohjoistuuli isäsi,

jäämeri äitisi.

Katselen sinua perhosen silmin,

olet ajattomuuden kukkula

maapallon korkein vuori.

Kun käännän kasvoni pois,

sinä minua tuet.

Olin tunturiperhon kotelo

avauduin,

nyt lennän...

Opetit minulle

kaukaisuuden merkityksen

sain tietää,

itä ja länsi yhtyvät meissä.

Etäisyys silmäni avannut,

totuus puhjennut kukkaan."

-Valde Aho