Halti-huijaus, huipulla DNA 4G ja syvät mietteet

Norja suunnitteli antavansa yhden Haltin huipun Suomelle 100-vuotislahjaksi mutta on päättänyt sen sijaan miettiä "jotain sopivampaa lahjaa". Lahja olisi ollut huippu, jolla suomalaiset ovat käyneet vuodesta 1933. Ensimmäisinä sen huipun valloittivat kolmen naisen joukko Anna Lehtonen, Inkeri Arajärvi ja Kaarina Kari. Naiset kävelivät Kilpisjärveltä yli 50 km ja tavarat tulivat poron selässä. Tuo huippu, jonka naiset valloittivat on nimeltään Háldičohkka (1328m). Se ei kuitenkaan ole Haltin korkein huippu eikä suomen korkein huippu ole Halti vaan Ridnitsohkka (1317m). Suomen korkein kohta on Haltin sivuhuipun eli Háldičohkkan rinteessä (1324m), josta sen huipulle on 40 metriä ja koko massiivin huipulle on matkaa noin kaksi kilometriä. Kaikki Haltin huiput ovat siis Norjan puolella ja koko Halti tuntuu nyt huijaukselta. Mekin päätimme huijata vähän ja lähdimme valloittamaan Haltin oikeaa huippua, Ráisduottarháldia (1361m), Norjan puolelta. Kahteen rinkkaan lähti huipulle asti mukaan kaikki yöpymiseen tarvittava siltä varalta, että suunnitelma muuttuu matkan varrella, kuten meille yleensä käy.

Perjantaina iltapäivällä lähdimme ajamaan Kilpisjärven ja Skibotnin kautta Birtavarreen ja sieltä edelleen Guolasjávrille. Jäämeri toivotti meidät tervetulleeksi upealla ruskallaan ja kauniilla auringonlaskulla. Tie Birtavarresta Guolasjávrille on paikoin aika huonokuntoinen ja usein kapea mutta siitä huolimatta matka sujui hyvin. Pimeä laskeutui kuin huomaamattamme ja vähän ennen, kuin olimme määränpäässämme järvellä, taivas avautui upeaan revontulten tanssiin! Perillä parkkipaikalla kiskoimme vaatetta päällemme ja menimme ulos ihailemaan mieletöntä vihreähelmaisten näytöstä. Harmiksemme ei meidän kännyköillä revontulikuvat onnistu mutta muistoihin ne jäävät, koska se oli ensimmäinen kerta, kun minä näin niin upeaa valotaidetta. Joskus ilta yhdentoista aikoihin kömmimme automme taakse makuupusseihimme.

Aamulla kuuden aikoihin heräsimme, kun ulkoa näkyi pilkahdus aamuaurinkoa tuuletusreiästä. Meillähän ei ole autossa ikkunoita, joten saamme aina nukkua pimeässä oli talvi tai kesä. Keittelimme kahvit ja keskustelimme vielä menemmekö Norjan Haltille, Suomen Haltille, Suomen puolen rinteeseen... vai miten se nyt olikaan... ja että lähdemmekö päivärepun kanssa vai pakkaammeko rinkan. Reitti olisi noin 5 km kiipeämistä kivikossa joten päätimme ottaa teltan ja muut tarvittavat välineet mukaan ylös ja kyllä lähdimme kohti Haltin oikeaa huippua. Olemme huomanneet, että meidän suunnitelma voi muuttua aivan lennosta vaikkapa tuulen suunnan vuoksi, auringon takia, hormoneiden vaikutuksesta (öhöm...) tai vaikka planeettojen asennon takia. Emme yleensä koskaan pysy suunnitellulla polulla ja elämme niin hetkessä, että kaikkeen pitää olla valmistautunut. Sen lisäksi alueella ei ollut kenttää, joten piti varautua myös siihen, että sumun noustessa olisi suotavaa pysähtyä ja leiriytyä.

Lähdimme matkaan joskus aamu yhdeksän maissa. Otimme kompassilla suunnan ja samassa näimmekin poroaidassa portin, jossa oli näkyvät kyltit suomeksi. Kävelimme hissukseen eteenpäin ja ihmettelimme karua tunturimaisemaa.  Nousun alkaessa alkoi vaikeakulkuinen kivikko ja ylempänä alkoi olla jo vähän lunta! Huippua ei näkynyt.

Ilma oli mukava, puolipilvinen. Söimme lounasta klo 12.30. Silloin olimme tulleet noin 3 kilometriä ylöspäin eli aikaa oli kulunut noin 3,5 tuntia. Tahti oli sellainen, kuin Liisalla ihmemaassa, kun kaikki on uutta ja ihanaa. Meillä molemmilla oli selässä noin 10 kg rinkat. Painoa lyhyelle reissulle tuli vedestä tietenkin. Emme tienneet varmasti olisiko ylhäällä vettä. Meillä oli siis mukana teltta, makuupussit, makuualustat, taukotakit, pipot, vaihtosukat ja housut , vettä yhteensä noin 6 litraa, Jetboil kaasukeitin, kuksat, kahviporoja, chai-teetä, sekä retkiruoat lounaalle, päivälliselle ja aamiaiselle.

Edessä näkyi Háldičohkka, jonka rinteessä jossakin on Suomen rajapyykki. Me emme olleet menossa sille vaan otimme suunnan itään (kartassa on hyvänä maamerkkinä poroaidat) ja lähdimme Haltin korkeinta huippua, Ráisduottarháldia, kohti. Minä olin aika huonosti valmistautunut reissuun teorian osalta tällä kertaa, koska olin tehnyt pitkää päivää töissä kaupassa ja iltaisin lisäksi vielä hierontahuoneellanikin. Olin ymmärtänyt, että Haltin huippu ei ole Suomen puolella mutta, kun Mikko kertoi, että se huippu on vain sisarhuippu ja että koko massiivin huippu on aivan eri huippu, olin pöyristynyt. En meinannut antaa periksi, että menisimme jonkun ihmeen Ráisduottarháldin huipulle, koska olin halunnut Haltille. Mikko piti pintansa ja kertoi kohteliaasti vievänsä minut Haltin huipulle. Huipulla olimme joskus klo 15 maissa ja siellähän se HALTI luki laatikossa. Kurkkasin puhelinta ja huomasin siinä olevan DNA 4G-verkon. Se nauratti silloin kovastikin. Olimme kuitenkin Norjan tunturilla!

Minua säälitti, että Suomella ei ollut Haltin huippua, ei yhtäkään niistä. Me suomalaiset sitten osaamme iloita kaikesta. Tuhannet suomalaiset käyvät Haltin rinteellä Suomen rajapyykillä Suomen korkeimmalla kohdalla. Mitenköhän on korkeimman huipun valloittajien määrä? Sitä en ole selvittänyt mutta heti saavutettuamme Haltin huipun, aloin jo suunnitella Suomen oikeasti korkeimman huipun, Ridnitsohkkan (1317m) valloittamista. Kihertelin mielessäni ajatukselle, että hiihtäisin sinne joskus. Ehkä sitten kun olen oppinut kunnolla laskettelemaan niin pääsen siltä alaskin. Minua kiehtoo karu erämaa ja tunturimaisema, vaikka Norjan jylhät vuoret ovatkin vieneet sydämeni.

Alaspäin lähdimme temmeltämään lumessa ja kivillä hypähdellen. Joskus viiden jälkeen aloimme katsella telttapaikkaa ja aivan kuten tilauksesta löysimme Haltin rinteeltä pienen puron, josta saisi kätevästi vettä ja vieressä oli vielä aivan tajuttoman hyvä ja tasainen telttapaikka! Laitoimme uuden, keltaisen Black Diamondimme siihen. Keittelimme päivällistä ja ruoan jälkeen ei mennyt kauan kun tipahdimme aivan täysin ja jälleen nukuimme täysillä aamuun asti.

Sunnuntaiaamuna aamupalan ja leirin kasaamisen jälkeen lähdimme alas autolle. Oli aivan täysin pilvetön ja aurinkoinen ilma. Olimme autolla jo klo 10. Siellä tapasimme kaksi suomalaista poikaa, jotka olivat lähdössä Haltin Suomen rajapyykille. Juttelimme heidän kanssaan hetken ja kävi ilmi, että heillä ei ollut karttaa mukana. He ottivat meidän kartasta muutaman kuvan ja neuvoimme heille muutaman tärkeimmän maamerkin. Toivottavasti pojat saivat reissusta sitä mitä halusivat. Me istahdimme autoomme ja vaihdoimme kuivat kengät jalkaan. Olo oli aivan tajuttoman raukea ja onnellinen. Olin parhaassa seurassa ja takana oli yksi parhaista reissuistamme.

Patikointi on eräänlaista meditaatiota. Kun keskittyy siihen mihin astuu ja mitä näkee, ei turhat huolet ehdi painaa mieltä. Teen iltatyökseni intialaista ayurvedista hierontaa. Hieronnan alkaessa hierottava saa jalkakylvyn ja sen aikana tehdään pieni rentoutusharjoitus. Sanon yleensä harjoituksen aikana hierottavalle: "Keskitä ajatuksesi hengitykseesi. Kun hengität sisään, ajattele 'sisäänhengitys' ja kun hengität ulos, ajattele 'uloshengitys'. Kiire ja ajatukset yrittävät tulla mieleesi mutta anna niiden tulla ja anna niiden sitten mennä ja keskitä taas ajatuksesi hengitykseesi". Tunturissa ei tarvitse tehdä sellaista harjoitusta. Mieleen ei pääse mitä sattuu, kun on läsnä, kuuntelee tuulen kohinaa, tarkkailee luontoa, katselee pieniä kauniita yksityiskohtia ja haistelee miltä luonto tuoksuu. Yksi asia kuitenkin tunki väkisin mieleeni Haltille kiivetessä. Huomasin tuntevani oikeasti syvää onnellisuutta. Tuntureilla vaeltaminen on tehnyt tehtävänsä. On saanut karistaa menneisyytensä huonot kokemukset tuulen vietäväksi ja on voinut antaa onnelle uuden mahdollisuuden.  Onni on tässä ja nyt sekä tuossa ja reissuilla mukana sinisine silmineen.