Tanssi revontulten kanssa

Kaarestunturilla olen löytänyt tieni pimeässä, lähettänyt tuuleen käsittelemättömät suruni, hiihtänyt kilpaa auringon kanssa, pohtinut valintoja henkisellä polullani ja tanssinut revontulten kanssa. En päässytkään tammikuuksi Intiaan joogaohjaajakoulutukseen (etsimään itseäni kuten sanotaan Intiaan lähtijöistä) mutta sen sijaan löysin itseni Lapissa.

Kaarestunturi sijaitsee Sodankylän Rajalan kylässä, noin puolen tunnin ajomatkan päässä Sodankylän keskustasta. Auton voi ajaa melkein Tikkalantien päähän saakka, levikkeelle, jonka vierestä lähtee talvella moottorikelkkareitti. Kaarestunturilla riittää hiihdettävää koko päiväksi, sillä tuntureilla on monta eri lakea ja alueella on kaksi laavua sekä autiotupa. Autiotuvan ympäristössä ei juuri ollenkaan ole nettiyhteyttä.

Kaarestunturille toisen jälkiä pitkin

Tammikuun alussa lähdin ensimmäistä kertaa Kaarestunturiin seuraillen suksen jälkiä tuvalle. Toisen jäljissä ja moottorikelkan jälkeä seuraten minun ei tarvinnut ollenkaan kantaa huolta siitä olenko menossa oikeaan suuntaan. Luotin vain. Oli vapauttava kokemus vain nauttia matkasta eikä miettiä koko ajan suuntia. Sitten se tunne, kun on hiihtänyt jonkin matkaa ja lopulta tulee perille määränpäähän (tupa, laavu, ym.) on mahtava. Rakastan sitä, kun näen ensimmäistä kertaa uuden autiotuvan! Tällä reissulla en käynyt tunturin huipulla vaan jäin vain tupaan nauttimaan tulista, kahvista ja hyvästä fiiliksestä. 

Olen aikaisemmin hätäillyt pois paikoista ennen pimeää. Ystäväni opetti minua, että ei pimeän tuloa tarvitse pelätä. Hän kehotti, että kokeilen kulkea hämärässä ilman lamppua ja tulen huomaamaan, että näen enemmän ja kauemmin, kuin uskonkaan. Tällä reissulla kokeilin sitä. En laittanut lamppua päälle sillä noin 4 kilometrin matkalla ja opin, että kyllähän ne jäljet siellä hämärässä ja pimeässä näkyi. Koin, sain, opin ja tunsin erittäin paljon tuolla reissulla.

Tunturissa pitää huomioida kuitenkin, että tuuli voi pyyhkiä jäljet hetkessä pois mutta siksi onkin kompassi mukana, että voi vähän väliä oikean suunnan tarkistaa mikäli jälkiä ei ole. Minulla on myös varalta mukana aina GPS-laite, jonka avulla voi suunnistaa mikäli sijainti on epävarma.

Olen aikaisemmissa teksteissäni kirjoittanut useamman kerran, että arvostan omaa aikaa ja kuitenkin, että elämässä ei ole tarkoitus selvitä kaikesta yksin. Kaikki on niin suhteellista. Isä on palvelutalossa eikä pysty tekemään mitään ilman apua ja minä olen taas muuttanut ja tarvitsen sitä, että teen vaikeitakin asioita välillä yksin. 

Olin noin viisitoistavuotias, kun isä opetti minulle karmasta ja sielunvaelluksesta. Ajattelin vuosien varrella usein, että hän ei taida ymmärtää miten raskas hänen seuraavasta elämästään tulee jos jatkaa samalla tavalla. Isä sai aivoinfarktin viime keväänä ja on puoliksi halvaantunut sen jäljiltä, eli isän vasen jalka ja vasen käsi eivät toimi ollenkaan. Isä joutui muuttamaan omasta talostaan palvelutaloon ja opettelee nyt pyörätuolilla liikkumista silloin, kun häntä ehditään tuoliin nostamaan. Hän ymmärtää melko hyvin kaiken ympärillään mutta ei tosiaan pysty liikkumaan ilman avustusta. Juttelin isän kanssa äsken ja isän ääni oli sen kuuloinen, että hän oli itkenyt. Kysyin isältä: "oletko itkenyt?" Isä vastasi: "Oon itkenyt paljon!" Kysyin miksi hän itkee, johon hän vastasi: "Televisiossa näkyvät hahmot muistuttavat vanhoista tutuista, semmosistakin joille en oo ollu aina kiltti." Kysyin itkeekö hän koskaan omaa kohtaloaan. Hän vastasi, että ei ollenkaan ole surullinen, päin vastoin hän sanoi, että "tämä on mun mahollisuus sovittaa tapahtuneita ja olla kiltti ihmisille". Puolisen vuotta sitten sanoin isälle, että minusta tuntuu, että sinulle on annettu toinen mahdollisuus. Aivan kuin lahjana olet vielä tässä samassa elämässä saanut mahdollisuuden puhdistaa karmaasi. Nyt tuntuu, että isä saa siitä ajatuksesta lohtua.

Tammikuun lopussa tyhjensimme Mikon kanssa meidän Oulun asunnon ja jaoimme tavaramme. Mikko muutti Vaasaan ja minä kuljetin loputkin tavarani Sodankylään. Sovimme, että otamme vähän omaa tilaa ja tilaahan tuli välimatkan myötä heti kerralla roppakaupalla. Ei varmaan ole helppoa pitää yllä parisuhdetta 650 kilometrin päähän mutta sovimme, että elämme päivän kerrallaan ja katsomme mitä tapahtuu. En ainakaan voisi väittää, että en saa tarpeeksi omaa aikaa. 

Usein puhutaan kolmenkympin kriisistä. Joku sanoi, että nelikymppiset naiset jättävät perheensä ja alkavat bilettämään. Minä en näe asiaa niin, vaan se mitä tapahtuu on, että usein siinä elämänvaiheessa alamme kiinnostua henkisistä asioista tai omasta hyvinvoinnistamme tavalla tai toisella. Se johtaa joskus siihen, että oma itse pitää kiskoa väkisin esiin. Me halutaan olla me itse eikä piilossa kenenkään toisen takana (miehen, lasten ym.) tai me halutaan hetki nyt huolehtia vain itsestämme eikä koko perheestä. Sanotaan, että elämä kulkee seitsemän vuoden sykleissä eli, että seitsemän vuoden välein tapahtuu jotain välttämätöntä mikä kehittää meitä ihmisinä ja henkisesti. Nämä ovat eräänlaisia uudistamisen vaiheita. Löysin aiheesta hienon kirjoituksen Hidasta elämää -sivustolta LUE SE TÄSTÄ

Tuuleen käsittelemättömät surut

Seuraavan kerran löysin itseni Kaarestunturilta aurinkoisena päivänä. Hiihdin vimmoissani metsän läpi, että ehdin huipulle ennen auringonlaskua. Kiivettyäni tunturin huipulle koin aivan valtavan voimaannuttavaa vapauden tunnetta. Koin myös itseni totaalisen vahvana. Olen viime vuodet elänyt aika kiireessä ja sysännyt monta tärkeää asiaa ja tunnetta sivuun. Joskus tuossa vuosi sitten kuulin, että entinen miesystäväni oli menehtynyt kolarissa. En ollut sitäkään asiaa oikeastaan prosessoinut sen kummemmin. Oli syksy ja olin myymälän varastossa purkamassa kuormaa. Talitiainen tuli nosto-ovesta sisään, lennähti johonkin ihan lähelleni katselemaan minua ja sirkutteli. Työkaverit katselivat vähän huvittuneena, kun juttelin linnulle. Niinä päivinä sain viestin, että exäni oli kuollut ja perään tuli spekulaatiot, että oli aiheuttanut sen tahallaan. En tiedä miten asia on mutta luulen, että se on mahdollista, koska välillä hänellä oli sietämättömän raskaat ajatukset. 

Elämähän on syntymistä ja kuolemista. Kuoleman pitäisi olla luonnollinen asia. Kuitenkin jos kuolema ei ole luonnon määräämä, on se paljon raskaampaa läheisille. Minullekin. Kuitenkin joskus kuljettiin vierekkäin kahdeksan vuotta. Linnut kävivät kertomassa terveisiä, ajattelin. Kaarestunturin huipulla otin tämän asian esille ja lähetin sen tuulen mukana käsittelyyn. 

Jooga on mielen liikkeiden hiljentämistä. Joogasta ajatellaan, että se on hengittelyä ja venyttelyä, ja että siinä pyritään olemaan notkea. Totta toinen puoli mutta oikeastaan jooga asanoita eli asentoharjoitusta tehdään, jotta keho vertyy ja voi sitten istua rauhassa meditaatiossa. Meditaatiosta on olemassa täydellinen sanonta: "The goal of meditation isn't to control your thoughts, it's to stop letting them control you." Eli meditaation tarkoitus ei ole kontrolloida sinun ajatuksia vaan estää niiden kontrolloimasta sinua. Omia ajatuksia kannattaa tarkkailla. Mitä minä ajattelen ja miksi minä ajattelen näin. Joskus ajatukset voivat olla raskaita ja myrkyllisiä jolloin ne on pysäytettävä. Jokainen ihminen on tärkeä ja jokaisen pitäisi se itse pystyä ymmärtämään. Elämästä ei tarvitse selvitä yksin. Jos on paha olla tai jos oma mieli painaa liikaa maahan, on välttämätöntä puhua jollekin. On myös jokaisen velvollisuus kysyä lähellä olevilta ihmisiltä mitä heille oikeasti kuuluu.

Opiskelen joogafilosofian yhtä tärkeintä teosta, Bhagavad Gitaa, sunnuntaisin skypessä Intialaisen opettajan, Hare Krishna Dasin kanssa. Olemme puhuneet mm. siitä miten mieli voi myös villiintyä ja viedä ihan väärään suuntaan. Mieli voi luulla himoja ja haluja rakkaudeksi tai voi yrittää selittää, että on ihan ok tehdä ihan mitä vain, kun on vain tämä yksi elämä. On olemassa sanonta: "have a blast while you last" (Hollis Stacy). Nauti niin kauan kuin olet/voit/elät. Me ei kuitenkaan olla täällä viihdyttääksemme vartaloamme. Meidän tarkoitus ei ole etsiä nautintoja joka päivä vaan me olemme täällä oppimassa. Meidän pitää ottaa muut huomioon ja ottaa vastuu teoistamme. 

Olemme opettelemassa sitä, että näkisimme pienet ilot, osaisimme nauttia siitä mitä meillä on, osaisimme arvostaa itseämme ja lähimmäisiämme, sekä aina uskoisimme, että vastoinkäymiset on annettu voitettaviksi. Mielen pitäminen kirkkaana on tärkeämpää, kuin se, että on aina hauskaa. On tärkeää nähdä asiat niin kuin ne ovat, korjata mitä voi korjata, hyväksyä mitä ei voi korjata ja olla ystävällinen kaikille eläville olennoille. Siihen ei voi aina vaikuttaa mitä tapahtuu mutta siihen voi miten tapahtumiin reagoi ja asennoituu.

Tanssi revontulten kanssa

Kolmas kerta Kaarestunturilla oli taianomainen ja sykähdyttävä. Lähdin autiotuvalle yksin yöksi. Otin menomatkan treeninä ja vedin ahkiollisen puita mukanani, vaikka tiesin, että tuvalla oli puita. Alkoi olla jo hämärää, kun lähdin hiihtämään. En käyttänyt lamppua eikä minua pelottanut yhtään nytkään. Matkalla sain kunnon lumisuihkun, kun ahkio takanani törmäsi puuhun, jonka alla itse juuri olin. Onneksi päälle ei tippunut jäisiä lumipaakkeja! Näiden upeiden lumisten puiden keskellä kannattaa aina vähän katsella niitä lumiolioita myös sillä silmällä, että eihän sieltä tulee mitään painavaa niskaan. 

Perillä minua odotti kuin odottikin valmiit kiehiset ja arkullinen pilkottuja polttopuita. Laitoin kaminaan tulet ja grillailin kasvismakkaroita. Illalla laitoin kynttilöitä ja käperryin lukemaan kirjaa. Kymmenen maissa lähdin huussille. Ulkona oli aivan pilkkopimeää. Katsoin ylös taivaalle ja taivaskin oli todella pimeä mutta pienen aavistuksen verran tuntui, kuin siellä olisi jotain värinää havaittavissa. 

Kävin huussissa ja sitten käveleskelin pimeässä vähän kauemmaksi josko puhelimeni löytäisi nettiyhteyden. Kun nostin katseeni, meinasin lentää selälleni, sillä taivaalla loimusi aivan mielettömät revontulet! Nauroin ja kiljahtelin ääneen suu auki ja pyörähtelin pihan ympäri, kuin hullu! Revontulet menivät villiksi minusta ja minä niistä ja lopulta me kaikki hyppelimme ja tanssahtelimme kuin viimeistä päivää. Välillä nauroin ääneen sitä, että jos joku näkisi minut, olisin melkoinen näky! Pakkasta oli ehkä 15 astetta ja siellä minä pyörin ympäri pihaa niin, että melkein jo kadotin tuvankin näköpiiristäni.

Revontulten alla liikuttuneena mietin kaikkia elämäni ihania ihmisiä. Koin ääretöntä kiitollisuutta minun ystävistäni ja erityisesti Mikosta. Meillä on sanoinkuvaamaton henkinen yhteys Mikon kanssa. Olemme joskus puhuneet, että molemmilla on niin sanotusti tuntosarvet esillä. Olemme molemmat harjoittaneet meditaatiota vuosia ja koemme henkiset harjoitukset arkeen kuuluviksi. On rikkaus, että on joku jonka kanssa jakaa näitä asioita ja kehittää itseään, vaikkakin välimatka on nyt pitkä.

Eletään päivä kerrallaan, otetaan toiset elävät olennot huomioon ja otetaan vastuu teoistamme. Ei tartuta mielivaltaisesti ihan kaikkiin houkutuksiin vaan hengitellään ensin pieni hetki ja mietitään onko tämä minun oikea tahto vai jotain mielen peliä.