Saamelaisuus, Saariselkä ja erämaakirkko Inarissa

Huhtikuu 2017
Saamelaiset ovat Euroopan Unionin alueella asuva ainoa alkuperäiskansaksi tunnustettu kansa. Saamelaisuus on erittäin mielenkiintoinen osa suomalaista historiaa noitarumpuineen, poronhoitoineen ja joikuineen. Lähdimme tutustumaan saamelaisuuteen Inarin Siida-museoon ja päätimme matkan varrella käydä piipahtamassa myös Saariselällä.

Sodankylästä Inariin päin ajettaessa vasemmalla puolella tietä tuli vastaan punainen tupa, jonka seinässä on iso kyltti Sompion Arja. Sivuseinä oli maalattu saamenlipun värein ja kuisti näytti olevan täynnä kaikkea aivan mahtavaa poronsarvista maailmankaikkeuden kaikkiin muihin mahdollisiin aarteisiin. Menimme jännittyneinä (tai taisin olla ainoa jota jännitti) katsomaan mitä Arjalla on tarjolla. Tuvassa oli saamelaisia käsitöitä: koruja, noitarumpuja, lapinvöitä, nutukkaita, lapikkaita, neljän tuulen lakkeja, saamelaisten naisten päähineitä jne. Kuinkas sattuikaan! Juuri nyt kulttuurimatkallamme olikin oikea aika tulla Arjalle!

Seinällä roikkui todella kaunis Lapin vyö. Siinä oli vihreää ja punaista nahkaa ja nauhaa, jossa oli keltaisia ja punaisia kukkia valkoisella pohjalla. Muistan sen niin elävästi vieläkin. Minua harmittaa, että en sitä vyötä silloin ostanut, vaikkakin myöhemmin Hetasta löytämäni vyö on kaunis myös. Ihailimme upeita käsitöitä hetken jos toisenkin kunnes jatkoimme matkaamme.

Tarkoitus ei ollut mennä Saariselällä laskettelurinteeseen tietenkään, vaan syvemmälle luontoon. Valitsimme 7 km mittaisen reitin Iisakkipään huipulle (454mpy). Mukana oli sukset ja liukulumikengät mutta huomasimme, että huipulle menevä lumikenkäilyreitti on niin hyvin poljettu, että sitä pitkin pystyy kävelemään pelkillä kengillä uppoamatta.

Saimme nauttia koko lenkin ajan ihanasta auringonpaisteesta ja vitivalkoisista hangista. Ympärillä oli hiljainen, kaunis tunturimaisema ja muistan ajatelleeni kuinka kiitollinen olin valinnoista joita olin tehnyt, jotta olin päätynyt asumaan Lappiin, mistä kaikkialle luontoon on lyhyt matka.

Paluumatkalla pysähdyimme avoinna olevalle Aurora-tuvalle. Tuntui vähän kuin olisi ollut luvattomasti sisällä tuvassa, sillä ko. tupa on niin moderni, uusi ja siisti. Aurora-tuvan terassilla on hyvät puitteet revontulien katselulle. Me kuitenkin kävelimme takaisin autollemme ja hurautimme Kaunispään huipulle (347mpy) mukaviin maisemiin yöpuulle pakettiauton takaosaan. Kaunispään huipulla emme olleet yksin. Sinne kerääntyi aika paljon ihmisiä ihailemaan auringonlaskua. Se olikin henkeä salpaava.

Aamukahvit keittelimme Jetboilillamme auton takatilassa. Aamupalan jälkeen lähdimme ajamaan Inaria kohti. Meillä ei ollut mitään muuta suunnitelmaa, kuin käydä Siida-museossa kurkistamassa syvemmälle saamelaiseen kulttuuriin.

Saamelaisia on Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän alueella nykyään noin 60 000. Suomessa heitä on noin 6000. Nykyään suuri osa saamelaisia asuu pääkaupunkiseudulla. Muinaiset saamelaiset olivat poronhoitajia, metsästäjiä ja tekivät paljon käsitöitä. Saamen puvuista opimme, että Suomen saamelaisalueella voidaan erottaa viisi pukuperinnealuetta, joilla on myös omat päähinemallinsa eli eri suvut tunnistaa erilaisesta puvuista! Joikaaminen eli se saamelainen laulelu ei myöskään ole mitä tahansa rallattelua. Opiskelimme, että yksi syy joikaamiselle on ollut pitää pedot pois porojen lähettyviltä! Joikuja on tietenkin tehty myös muuten vain luonnosta, rakkaista ja ystävistä. Papit pitivät joikaamista syntinä.

Opimme, että ennen kristinuskon valtakautta šamaanit olivat tärkeä osa saamelaisuutta. Lapinnoidat eli šamaanit paransivat sairaita menemällä transsiin rummuttamalla noitarumpuaan ja laulamalla. Saamelaisilla on ollut myös seitoja eli palvottuja luonnonkohteita. Seitoja palvottiin ja niille uhrattiin esimerkiksi hyvän terveyden saamiseksi.

Kun lähdimme museosta, autossa soi Jon Henrik Fjällgrenin kaunista laulua ja joikausta, ja ajoimme sattumanvaraisesti vain johonkin päin Inarin keskustasta. Päädyimme opastuksille, jotka ohjasivat Pielpajärven erämaakirkon parkkipaikalle (Kirkon parkkipaikan osoite on Sarviniementie, Inari).

Kylteissä luki, että matkaa kirkolle tulisi kävellen noin reilut neljä kilometriä. Päätimme lähteä katsomaan millainen kirkko siellä on. Sinänsä ristiriitaista ajautua kirkkoon saamelaismuseosta, sillä Kirkko pyrki lakkauttamaan kaikki perinteet jotka liittyivät uskomusmaailmaan.

Matka oli suhteellisen helppokulkuinen mutta koska se kulki metsässä, se tuntui aika pitkältä. Kävelimme ohi laavun, jossa ei ollut kattoa. Se oli romahtanut lumen painosta. Patikoimme myös ihastuttavassa koivikossa. Sieltä näkyi järvelle ja kauas johonkin tunturille. Tuntui, että olimme kävelleet ikuisuuden, kun tulimme mökin pihaan, josta kaukana aukiolla näkyi jotain kaunista!

Emme meinanneet uskoa silmiämme! Puukirkko oli niin sympaattinen ja viehättävä. Kirkko on vuonna 1760 rakennettu ja se seisoo keskellä aukeaa niittyä ja tietysti talvella hankien ympäröimänä. Liioittelematta yksi kauneimmista rakennuksista, joita olin koskaan nähnyt, tai ainakaan en olisi koskaan uskonut sellaista näkeväni keskellä metsää Inarissa. Paikka tuntui unenomaiselta.

Tulin ajatelleeksi, että siellä olisi ihana mennä naimisiin. Perhe ja kaikki ystävät tuotaisiin juhlapaikalle helmat hulmuten ja hatut heilahdellen hevoskyydityksellä. Minä tulisin kahdenkymmenen huskyn valjakolla kirkon pihalle hiukset täynnä käpyjä ja havunneulasia ja Mikko odottaisi minua alttarilla lempeä ja rakastava katse silmissään...